Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Olohuoneeseen on pakkautunut paljon porukkaa. Vieraat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, koska onhan kyseessä 60-vuotisjuhlat. Ilmassa leijuu haju- ja partavesien tuoksu. Kukkia on maljakoissa ympäriinsä. Pöydälle on katettu jos jonkinlaista herkullista syötävää. Juhlaväki pitelee käsissään kuohuviinimaljoja. Minun suutani kuivaa ja vatsaani kouristaa. Kädetkin tärisevät aavistuksen verran. Sitten on aika astua esiin ja aloittaa puhe isälleni.

Tuo puhe oli ensimmäisiä puheitani isommalle yleisölle, ja muistan helposti, miten sitä jännitin. Tiedän että en ole jännittämiseni kanssa yksin, koska monelle muullekin julkiset esiintymiset ja erityisesti puheiden pitäminen ovat jännittäviä ja vähän pelottaviakin tilanteita.

Minua oli kutkuttanut puheiden pitäminen jo jonkin aikaa, mutta en ollut rohjennut ottaa ensimmäistä askelta. Sitten pääsin puheviestinnän kurssille, jossa harjoiteltiin myös yleisölle esiintymistä. Paras tapa harjaantua on – yllättävää kyllä – pitää niitä puheita. Niinpä keräsin rohkeuteni, kohtasin jännitykseni ja ryhdyin toimeen.

Kun jännittämiselle ojentaa kätensä ja ottaa sen kaveriksi, esiintyminen ei enää tunnu niin kamalalta. Minun valmistautumisprosessiini kuuluu se, että hyväksyn jännittämisen. Ja tätä lieventääkseni valmistaudun etukäteen ja harjoittelen puheeni niin hyvin, että pystyn esittämään sen, vaikka kädet vähän tärisevätkin.

Paraskin puhuja

Minulla on oma tapani rakentaa puhe. Nostan joitain keskeisiä muistoja juhlakalun elämästä ja jäsentelen ne kokonaisuudeksi. Pyrin saamaan puheesta sankarin näköisen ja pitäydyn myönteisissä asioissa. Huumoriakin suosin.

Harjoittelen puhetta etukäteen monta kertaa. Saatan tehdä muistilapun. Kun on riittävästi harjoitellut, voi lausua puheen ulkomuistista rennosti. Silloin se kuulostaa mahdollisimman luontevalta. Jätän toki luovuudelle tilaa, eikä minun tarvitse toistaa kaikkea, mitä olen valmistellut.

Olen kuullut sanottavan, että jos harjoittelee liikaa, ei ole enää luonteva esiintyjä. Olen eri mieltä. Nimenomaan puheet pitää harjoitella etukäteen, jotta pystyy puhumaan luontevasti.

Miksi on noloa harjoitella? Eikö se ole juuri yleisön huomioimista, että on harjoitellut ja valmistautunut etukäteen? Tapoja on tietysti monia, mutta itse haluan, että olen miettinyt sanojani etukäteen huolellisesti. Minulle ei tulisi mieleenkään pitää spontaania puhetta. Luontevalta voi kuulostaa, vaikka olisi harjoitellut.

Valmistautuminen kertoo siitä, että arvostaa yleisöä. Valmistautuminen myös rauhoittaa. Julkinen esiintyminen vaatii taitoa olla yleisön edessä. Harva meistä on luonnonlahjakkuus, joka heti tietää, miten ottaa yleisö ja puhua kiinnostavasti.

Pelon voittaminen palkitsee

Isäni syntymäpäiväjuhlilla puheeni kesti alle kymmenen minuuttia. Olin ottanut mukaan häntä kuvaavia tapahtumia ja tarinoita sekä erityisesti hänen käyttämiään sanontoja ja elämänviisauksia. Jossain vaiheessa puhuimme yhdessä vedenkieltä, koska se on ainoa hänen hallitsemansa vieras kieli slangin lisäksi. (Vedenkieli on leikkikieli, jota nuoriso käytti aiemmin Helsingissä. Siinä lisätään vede-pääte sanojen jälkeen ja käännetään ne tähän tyyliin: Veljonpade venneaode = paljon onnea.)

Etenin kiireettömästi. Minulla oli kädessä pieni ruttuinen muistilappu, josta välillä vilkaisin, mitä tulee seuraavaksi. Puheen jälkeen posket hehkuivat ja oli mukavan lämmin. Olin erittäin tyytyväinen itseeni, kun olin saanut pidettyä puheen. Tämä tunne on se, miksi välillä hakeudun jännittäviin ja pelottaviin tilanteisiin. Tiedän että selviydyn niistä, kun olen oma itseni ja kohtaan pelkoni.

Viestinnän asiantuntija Tuija Metsäaho pitää kieliaiheista blogia Elämänpuu. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (suomen kieli) ja HSO-sihteeri.
Lue lisää: https://elamanpuu.blog/.

Lue myös Metsäahon aiemmin julkaistut kolumnit Sanon viimeisen sanan, Mikä ravintolalle nimeksi?, Kukin kiittää tyylillään ja Some pelasti minut tylsyydeltä.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.